24. Passe

Holiness

saLK passe, saIK passe

In the general Sámi sphere of beliefs, the gap between the sacred and the profane has been much narrower than in later Christian tradition. Many kinds of sacredness have been known - men, women, wights, gods and many others had their own form of divinity. These different types were often at odds with each other. A woman was not allowed to touch a man’s bow (juoksa ‘an arrow’, also tävge ~ tävgi ‘a bow’) or drum, as their particular sacredness might have rendered her infertile. Some places in the wilderness were not meant for humans at all, but were ruled over by their own powerful force. Humanity was deemed to have its own place in nature, and that place was not on the throne of all creation. Tormenting a tiny frog could bring about calamity, but a frightening holy mountain could grant great fortune.

 

The sacred was also malleable and movable, and it could not be entirely separated from the profane. A mighty witch, nuäide ~ nuäidi, could grant his helper spirits to his child as an inheritance, or even trade with them. Sacred beings, places, and objects could also be angered, appeased, ruined or even made, if one knew the way.

 

Later Christianity – ristâosko or ristâusko – was spread by the priests into Lapland. Forest Sami living in Kemi Lapland region were baptized at least in the 17^th century. At the same time first Forest Sampi people found their way to Christian shepherds. One of them who studied to become a priest was Forest Sami Olaus Sirma i.e. “Herr Vuolevi” from Orajärvi, Sodankylä. We know him especially from beautiful Sodankylä Forest Sami yoiks which Schefferus published on 1674.

 

Merry Yule and Happy New Year to the Forest Sami language Advent Calendar followers.

Pyhä

saLK passe, saIK passe

Yleissaamelaisessa kulttuurissa pyhän ja arkisen väliin jäävä rako on ollut kapeampi, kuin myöhemmin saapuneessa kristillisessä ajattelussa. Pyhää tai jonkinlaista tuonpuoleista ominaisuutta on ollut monenlaista – on ollut miehen ja naisen pyhää, haltioiden pyhää, jumalten pyhää, ja niin edelleen. Eri pyhät saattoivat olla vastatusten toistensa kanssa. Nainen ei saanut koskea miehen jouseen (juoksa ‘jousi’, myös tävge ~ tävgi ‘kaari’) tai rumpuun, koska niiden pyhä olisi voinut tehdä hänestä lapsettoman. Kaikki paikat luonnossa eivät olleet ihmiselle tarkoitettu laisinkaan, koska niitä hallitsi oma väkevä voima. Ihmisellä on katsottu olevan oma paikkansa, eikä se paikka ole ollut luonnon valtaistuimella. Pientä sammakkoa kiusaamalla saattoi kutsua päälleen suuretkin vihat, mutta pelottava seitatunturi saattoi antaa ison onnen.

 

Pyhä voi myös liikkua ja muuttua, eikä sitä saattanut erottaa kokonaan arjesta. Väkevä noita, nuäide ~ nuäidi, saattoi antaa auttajahenkensä lapselleen perintönä, tai käydä niillä kauppaa. Pyhän saattoi myös suututtaa, lepyttää, pilata tai jopa tehdä itse, jos tiesi keinot ja haltijat.

 

Myöhemmin Lappiin levittäytyy kirkonpaimenten mukana uusi usko, kristinusko – ristâosko tai ristâusko – ja Kemin Lapin metsäsaamelaiset saavat kasteen viimeistään 1600-luvulla. Samoihin aikoihin ensimmäiset saamelaiset löytävät tiensä sielunpaimenen tehtäviin. Heistä yksi oli papiksi opiskellut metsäsaamelainen Olaus Sirma eli “Herr Vuolevi” Sodankylän Orajärveltä, jonka me muistamme varsinkin Schefferuksen 1674 julkaisemista kauniista sodankylänsaamelaisista joikulauluista. 

 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille metsäsaamelaisten kielikalenteria seuranneille! 

Puere juovlak!

(saLK)

Pyere juovlak! 

Pyere joulak! 

(saIK)

PS. This is Määddârääkei kielâ -joulakalender and we all are very grateful to our Forest Sami language team!

23. Vaarbuž

 

Sparrow

saLK vaarbuž [vaarbudš], saLK vaarbuž [vaarbudš] or kirkkolodde

The sparrow is familiar to many people from the traditional Finnish Christmas songs and Christmas card illustrations. It is also a common guest in wintry bird feeding places. Traditionally the sparrows have used human based nutrition to survive better over the long wintry trials. The coexistence of humans and sparrows can be traced back to a former name with which the people from Kuolajärvi called the sparrow: kirkkolodde [kirkkolotte] i.e. church bird.

Varpunen

saLK vaarbuž [vaarbudš], saLK vaarbuž [vaarbudš] tai kirkkolodde

Perinteisistä joululauluista ja joulukorttien kuvituksista tuttu varpunen on tuttu näky myös talvisilla lintulaudoilla. Varpuset ovat perinteisesti käyttäneet ihmiseltä saatavaa ravintoa selviytyäkseen paremmin pitkän talven koettelemuksista. Tuon linnun rinnakkainelosta ihmisen kanssa kertoo myös kuolajärveläisten varpusesta tuntema vanha nimitys, kirkkolodde [kirkkolotte] eli kirkkolintu.

22. Kuosâ

Spruce

saLK kuosâ, saIK kuosâ

If nothing else, the spruce brings the Yule spirit to the house. Children are allowed to decorate the tree, hang colorful ribbons and baubles and candles on it, and cheerfully run around the tree. Perhaps on the Eve beautifully wrapped gifts appear under it.

 

Spruce is an essential part of Forest Sámi home region nature. On the wintertime snow-crowned spruces are like from another world. They create the magic spirit of Lapland. 

 

Kuusi

saLK kuosâ, saIK kuosâ

Viimeistään kuusi tuo monille joulumielen tupaan. Jouluna lapset saavat koristella kuusen, ripustaa siihen erivärisiä nauhoja, palloja ja kynttilöitä, sekä kirmata iloisina kuusen ympärillä. Kenties jouluaattona kuusen alle ilmaantuu myös kasa kauniisti paketoituja lahjoja.

Kuusi kuuluu oleellisena osana myös metsäsaamelaisten kotiseutualueen luontoon. Talvella tykkylumesta notkuvat kynttiläkuuset ovat kuin toisesta maailmasta. Ne luovat ympärilleen Lapin taianomaista tunnelmaa. 

21. Tuodâr

Fell

saLK tuodâr or tuoddâr, saIK tuodâr or tuoddâr

Rugged peaks greet the voyager in the north. Magnificently they reach to the sky, one as round, one as tor, one hidden in the birch forest. Each one has their own figure and character. You can differ them by names if not any other way. The names give them their individual echo. Each name has its own meaning, story, or origin, according to how they earned their names. And many fells even now bear their old Sámi name or at least echoing former Forest Sámi language to a voyager.

 

The word ‘fell’ was in Kemi Sámi tuodâr or tuoddâr, ‘round peak’ was called saLK oaivi or uäivi, saIK uäivi or uäive.

Tunturi

saLK tuodâr tai tuoddâr, saIK tuodâr tai tuoddâr

Jylhät tunturinpäät tervehtivät kulkijaa pohjoisessa. Näyttävinä ne kokoavat kohti taivasta, kuka pyöreänä kalliopäänä, kuka kivirakan täyttämänä röykkiönä, kuka koivikkoon verhottuna. Kohta jokaisella tunturilla on oma tunnistettava luonteensa ja ulkomuotonsa. Viimeistään nimet erottavat laet tarkemmin toisistaan ja antavat niille omaleimaisen kaikunsa – ja jokaisella nimellä on oma merkitys, tarina tai alkuperä, mistä kukin tunturi on nimensä ansainnut. Ja moni tunturi kantaa yhä vanhaa saamenkielistä nimeään tai sen harmaantunutta hahmoa, muistellen kulkijalle metsäsaamelaisten entistä kieltä.

 

Sana ‘tunturi’ oli keminsaameksi tuodâr tai tuoddâr, ‘pyöreä tunturinlaki’ taas saLK oaivi tai uäivi, saIK uäivi tai uäive.

20. Kuäskem

Eagle

saLK koaskem or kuäskem, saIK kuäskem

Eagle i.e kuäskem, in former Kittilä Sámi koaskem, flies proudly above wide wilderness areas. Eagle is a common bird in backwoods. Old lone pine trees of uninhabited areas and cliffs of the forested hills are excellent nesting places for the eagle. Forested hills and open swamps are eagle’s hunting areas. Eagle is a real bird of prey who hunts hares, grouses, and foxes. It can catch even a reindeer calf and that’s why reindeer herders don’t like much about the eagles and curse it when seeing one in Salla.

Kotka

saLK koaskem tai kuäskem, saIK kuäskem

Kotka eli kokko, kuäskem, entisessä kittilänsaamessa koaskem, lentelee ylväänä laajojen sydänmaiden yläpuolella. Kotka on erämaan valtalintu. Selkosten vanhimuspetäjät ja vaarojen kallionröytät ovat sen luvattuja pesimäpaikkoja, vaarat ja aapamaisemat sen vanhoja pyyntimaita. Kotka on todellinen petolintu, joka pyydystää niin jäniksiä, kanalintuja kuin kettuja, saattaapa napata lennosta jopa kokonaisen poronvasankin kynsiinsä. Siksi kotkan nimi ei ollut kovin hyvässä huudossa poromiesten keskuudessa. “Kuoskumas rietas”, vanhat poromiehet Sallassa kirosivat kotkan nähdessään.

19. Čäšne

Woodpecker

saLK čäšne [tšäšne], saIK čäšne or čäšna

The drumming of a woodpecker echoes far in the wintry woods. For the elderly people woodpecker’s drumming predicts ill like pain, accident, or sickness. If heard in the wintry woods, it predicts at least hard snowdrift for the next day. Also, a woodpecker banging at the house wall predicts ill like sickness or death.

In ancient beliefs the woodpecker was a real seer, and one was not allowed to harm it, not even by accident. “Don’t you dare to shoot a woodpecker, otherwise your gun will be cursed”, old hunters advised the boys who were going to hunt. See, it is believed that if you shoot a woodpecker, it causes such a curse on the gun that no matter how close you go, you won’t be able to hit anything never again.

 

In former the Forest Sámi language woodpecker was called čäšne or čäšna, black woodpecker kierâč [kierâtš] or kiergi.

Tikka

saLK čäšne [tšäšne], saIK čäšne tai čäšna

Tikan päristys kaikuu kauas talvisessa metsässä. Vanhoille tikan päristely, hakkaus eli “korraus” enteili kuitenkin huonoa, kuten kipua, tapaturmaa tai sairautta, talvisessa metsässä kuultuna vähintäänkin kovaa lumituiskua seuraavalle päivälle. Talon seinää hakkaava tikka tai palokärki tiesi sekin pahaa, kuten sairautta, jopa kuolemaa.

Vanhoissa uskomuksissa tikka olikin oikea noitalintu, eikä sitä saanut vahingoittaa, ei vahingossakaan. “Ettekä ammu tikkaa, tulee muuten kortto piippuhun”, vanhat metsämiehet ojensivat vakavissaan metsälle lähteviä pojannappuloita. Uskotaan näet, että jos tikan ampuu, pyssyyn tulevat sellaiset “kortot” (kiroukset), ettei metsästäjä saa sillä pyydettyä enää mitään, vaikka ampuisi riistaa sylen päästä.

Metsäsaamelaisten aiemmassa äidinkielessä ‘tikka’ oli čäšne tai čäšna, ‘palokärki’ vuorostaan kierâč [kierâtš] tai kiergi.

18. Luosâ

Salmon

saLK luosâ tai luossâ, saIK luosâ or luossâ

The salmon, luosâ or luossâ, was the main fish of the rivers, the true king of the rapids. 

 

Usually, they fish salmon by different kind of traps, nets, and torch fishing. Later, dams were built, and salmons run to former spawning areas blocked out.

 

Salmon run has caused fight previously too. At old times they entrust even on the most powerful shamans when salmon stop running to the upper reaches of Kemijoki and Ounasjoki rivers. Päiviö, the great shaman of Kittilä, went once to see why the salmon didn’t run up to the local reaches of the river. The shaman went into a trance, hide in the bowels of an ide and run downstream all the way to the mouth of river Kemijoki. On the way Päiviö had noticed many rapids had been dam and the salmons got stuck in the traps. Päiviö got tempered and broke all the dams and swam back to home -and so salmon was free to run to Kittilä again.

 

The same story is told about shaman Turvainen in Sompio.

Lohi

saLK luosâ tai luossâ, saIK luosâ tai luossâ

Lohi, luosâ tai luossâ, oli jokien valtakala, oikea koskien valtias. 

 

Lohta pyydettiin tavallisesti lohipadoilla, ylempänä varsinkin pienemmillä “korvapadoilla” eli rantapadoilla, sekä verkoilla ja tuohustamalla (tuulastamalla). Sittemmin lohi on suljettu patojen taakse, eikä se pääse enää nousemaan entisille kutema-alueilleen.

 

Lohen noususta on ennenkin käyty taisteluja. Ennen vanhaan on turvauduttu jopa kaikista mahtavimpiin lovinoitiin, kun lohi ei ole noussut Kemijoen ja Ounasjoen latvoille. Kittilän suuri lovinoita Päiviö oli kerran lähtenyt katsomaan, mikä oli, kun lohi ei nouse kotijokiin asti. Noita oli langennut loveen eli transsiin, piiloutunut säynäjän suolenmutkaan ja lähtenyt laskemaan jokea aina Kemijoen suuhun asti. Matkalla Päiviö oli huomannut, että monet koskipaikat oli seivästetty aivan umpeen ja nousulohet juuttuivat lohipatoihin. Tulistunut Päiviö pirstoi kaikki kalapadot hajalle ja ui sitten takaisin kotiinsa – ja niin lohi saattoi taas nousta Kittilään.

 

Tätä samaa tarinaa kerrotaan Sompion Turvaisen noidasta.

17. Peenâ

Dog

saLK peenâ or pennâ, saIK peenâ or pennig

A dog has been a faithful companion of a human being for thousands of years. It is the first domestic animal of Sámi also.

They used to go hunting squirrels, bears, and birds with a dog. Previously, still at the end of 1800s, they used to go hunting Finnish forest reindeers with a dog in autumn. Former deer hunter took a dog with him into deer hunting and started to trace a Finnish forest deer with a dog in a leash. The dog went first using its nose and when it finally stops, lift its nose from the ground and wag its tail they knew a herd of deer was around. Then deer hunter tied a leather ummus (uumâs) i.e muzzle around the dog’s snout to prevent it barking at the game. After that they went on. When the deer were in sight, they tied up the dog into a tree and deer hunters went on towards the deer with their guns. You could hear the bangs of the guns and afterwards they rewarded the dog in the share.

 

A good dog was the hunter’s best friend. A good dog always found the prey if it was around in the woods and a good owner rewarded the dog in the share. No hunter gave up a dog like that, not in any price.

 

In former Forest Sámi language, a dog was called peenâ, pennâ or pennig, and a puppy was called vielpes.

Koira

saLK peenâ tai pennâ, saIK peenâ tai pennig

Koira on ollut ihmisen uskollinen kumppani vuosituhansien ajan. Se on myös saamelaisten vanhin kotieläin. 

 

Koiran kanssa kuljettiin metsällä niin oravanpyynnissä, karhunajossa kuin linnustuksessa, aiemmin – vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla – myös uurtokeinossa eli peuran syyspyynnissä. Entinen uurtomies otti tuolloin koiran mukaansa peurametsälle ja lähti vetokoira hihnassa ottamaan vainua peurasta. Koira veti kärjessä vainua ja kun se viimein pysähtyi, nosti kuononsa maasta ja heilutti hännänkippuraansa, tiedettiin, että peuratokka oli lähellä. Silloin uurtomies sitoi nahkaisen ummuksen (uumâs) eli kuonopussin ajokoiran kuonoon, ettei koira haukahtaisi riistaa ja niin jälleen koira jatkoi vetoa eteenpäin. Kun peurat tulivat näköpiiriin, koira sidottiin puuhun ja uurtomiehet lähtivät aseineen kohti peuraeloa. Pitkät peurapyssyt paukahtelivat ja kohta vetokoiraa muistettiin saaliinjaossa.  

 

Hyvä koira oli pyytömiehen paras toveri. Hyvä koira veti aina viljaan, saati sitä vain metsässä oli – ja hyvä omistaja muisti vuorostaan koiraansa saaliin saatuaan. Eikä metsästäjä luopunut sellaisesta hyvästä koirasta, ei niin mistään hinnasta. 

 

Metsäsaamelaisten entisessä kielessä ‘koira’ oli peenâ, pennâ tai pennig, ‘koiranpentu’ taas vielpes.

16. Kuobžâ

Bear

saLK kuobžâ [kuobdšâ], saIK kuobžâ

Bear or kuobžâ, the king of the woods, was the holiest animal in the whole creation for northern human. It wasn’t appropriate to call a bear whatever one liked. The real name of the bear, kuobžâ, was allowed to be used only by the hunters who had slain one, for the others the real name was a tabu. So, the bear was called by numerous alternative expressions like saLK kuordes or kuerdes, saIK kyerdes, peertes (’pretty’), saIK ulma (‘man’), or äijeg (‘gaffer’). A sow was called saIK käptu or käpte and a sow with the cubs piernak. Only a spelled bear was an evil bear. By its true nature the bear is a calm and gentle creature. Also, the bear is extremely wise. They say one bear has the power of twelve (or nine) men and the sense of one.

In the former times, at least still in the 1700s, they had a prestige memorial feast, peijaiset, for the slain bear. All the people of the Lapland community arrived to celebrate and respect the memory of the bear and sang songs about the bear. At the end of the feast, they buried the bear like a human with all its bones. They believed, in this way, the bear was able to return into the life. This kind of bear burial plot locates in Kuopsatähtikuusikko, Sompio, which name means ‘bear bone spruce grove’.

Karhu 

saLK kuobžâ [kuobdšâ], saIK kuobžâ

Karhu eli kuobžâ, metsän kuningas, oli pohjoisen ihmiselle kohta kaikkein pyhin eläin koko luomakunnassa. Eikä sopinut häntä puhutella miten halusi. Karhun tosinimeä, nimeä kuobžâ, saivat yleensä käyttää vain kontion kaataneet metsästäjät, muille oikea nimi oli tabu. Niinpä karhua kutsuttiin lukuisin eri kiertonimin, kuten nimellä saLK kuordes tai kuerdes, saIK kyerdes, peertes (’nätti’), saIK ulma (‘mies’), tai äijeg (‘äijä’), naaraskarhua nimellä saIK käptu tai käpte, karhuemoa pentuineen taas nimellä piernak. Vain noiduttu karhu oli pahantekijä karhu, luonnostaan karhu on säyseä ja lempeä asukas. Karhu on myös tavattoman viisas ja sanotaankin, että karhulla on kahdentoista (tai: yhdeksän) miehen voima ja yhden miehen mieli (järki). 

Entisaikoina, ainakin vielä 1700-luvulla, kaadetulle karhulle pidettiin myös näyttävät hautajaisseremoniat, peijaiset, mihin lapinkylän asukkaat kokoontuivat juhlimaan kaadetun karhun muistoa ja laulamaan hänestä kertovia lauluja. Juhlan päätteeksi kontio haudattiin ihmisten tapaan kaikkine luineen hautaan, sillä haudatun karhun uskottiin voivan palata tuonpuoleisesta takaisin maan päälle. Tällainen karhujen vanha hautapaikka on Kuopsatähtikuusikko Sompiossa, jonka nimi tarkoittaakin ‘karhunluukuusikkoa’.

15. Maijeg

Beaver

saLK maijeg, saIK maijeg or maije

Beaver, by its nickname tuolbâseibi or luttoseibi i.e. ‘flat-tail’, is a peaceful occupant of the rivers and a hard-working builder of the dams. In former times the beaver was also a valuable fur animal whose skin compensated for many squirrel and marten skins in the tax payment system. Former Forest Sámi law ordered that the fur of beaver and its castor sacs belonged to siida (local Sámi community), and the hunter was allowed to keep only the meat. Beaver teeth were considered as talismans and according to the belief an ax sharpened by a beaver tooth was the most capable tool for massed willow thicket.

Majava

saLK maijeg, saIK maijeg tai maije

Majava, hellittelynimellä tuolbâseibi tai luttoseibi eli ‘litteähäntä’, on leppoisa jokien asukas ja patojen ahkera rakentaja. Entisyydessä majava oli myös arvokas turkiseläin, jonka nahka vastasi veronmaksuvälineenä monta oravarihmaa ja näädännahkaa. Metsäsaamelaisten vanha kotalaki sanoi majavanpyynnistä, että majavan turkki ja hajurauhaset kuuluivat siidalle eli lapinkylälle, pyytäjä sai pitää majavasta ainoastaan lihan. Majavanhampaita pidettiin taas taikakaluina ja uskomuksen mukaan majavanhampaalla teroitettu kirves olikin kaikkein pystyvin terä tiheään pajukkoon. 

14. Čormâ

Wolf

saLK čirmâ [tširmâ]or kumppi , saIK čormâ [tšormâ]

Wolf, the gray traveler of the forest, was originally of human origin, but was turned into a wolf to suffer eternal hunger for his greed, as an old Forest Sámi belief tells us. 

 

Wolves have always invoked mixed emotions. It was thought that the wolf should not be called by its true name, so that it would not find its way to one’s cattle and scatter the herd across the woods. The wolf was called hukki (‘lupine’), saIK näbdus, or uäkkoo (‘the running one’), as well as ulgâseibi (‘thin-tail’). The name čirmâ or čormâ was likely also an alternative expression.

 

However, the wolf was also known as the hound of the noaidi, as Akkala visa, a telling of a shamanistic soul-journey describes. It is also likely that before the prevalence of reindeer-herding and the keeping of livestock, the wolf had a different sort of fame than it has now, as it has given its name to the Sirma family, and many natural locations across Kemi Lapland.

Susi

saLK čirmâ [tširmâ] tai kumppi, saIK čormâ [tšormâ]

 

Susi, metsän harmaanruskea kiertäjä, alkuaan ihmisen lähtöä, mutta oli sitten ahneudestaan muutettu sudeksi potemaan ainaista nälkää, kuten vanha metsäsaamelainen uskomusperinne kertoo. 

Susi on herättänyt ihmisissä aina erilaisia tunteita. Entisen uskomuksen mukaan sutta ei saanut kutsua oikealla nimellään, vaan erilaisin kiertonimin, ettei se pääsisi perille nimestään, löytäisi karjaan ja laukottaisi vihastuneena tokkaa hajalle erämaihin. Milloin häntä kutsuttiin nimellä hukki (’hukka’), saIK näbdus, tai saIK uäkkoo (’juokseva’), milloin taas nimellä ulgâseibi (’riukuhäntä’). Taisipa itse nimi čirmâ eli čormâ olla sekin vanha kiertonimitys.

Susi oli kuitenkin myös noidan koira, kuten shamanistisesta sielunmatkasta kertova Akkala visa kertoo. Siitä on luultavasti ollut ennen karjan- ja poronhoidon lisääntymistä erilainen mielikuva, koskapa on hukka antanut nimensä myös Sirman suvulle sekä lukuisille paikannimille ympäri Kemin Lappia.

13. Suävvel

Grayling

saLK soavvel tai suävvel, saIK suävvel 

Grayling belongs to the salmon family. In Eastern dialects and Sodankylä Sámi it is called suävvel and in Kittilä Sámi soavvel. This occupant of the clear water rivers is a good food fish, especially as smoked, fried, and salted. Grayling was traditionally caught by angling, hook and line fishing, net fishing, and torch fishing. The importance of grayling reflects on the Forest Sámi home region. In Kittilä you can find Souvalojoki (river) and Souvalojärvi (lake), in Sodankylä Saiveljärvi and Saivelselkä (hill) (previously Säiveljärvi and Säivelselkä), and in Kuusamo Sääväläoja (ditch) ja Säävälälampi (pond), which all are connected back to the name of grayling. 

Harri

saLK soavvel tai suävvel, saIK suävvel 

Lohensukuinen harri eli harjus, itäisissä murteissa ja sodankylänsaamessa suävvel, kittilänsaamessa taas soavvel, on kirkasvetisten jokien asukas ja hyvä ruokakala, etenkin palvoskala, paistinkala ja suolakala. Harria pyydettiin perinteisesti ongella, verkoilla, koukuilla, sekä tuohustamalla (tuulastamalla). Harrin merkitys heijastuu myös metsäsaamelaisten kotiseutualueen paikannimistössä. Niinpä Kittilässä ovat paikannimet Souvalojoki ja Souvalojärvi, Sodankylässä Saiveljärvi ja Saivelselkä (aiemmin Säiveljärvi ja Säivelselkä), sekä Kuusamossa Sääväläoja ja Säävälälampi, jotka kaikki palautuvat tuohon kalannimitykseen.

12. Kodde

Finnish forest reindeer

saLK kodde [kotte], saIK kodde [kotte]

 

The Finnish forest reindeer, kodde, a noble relative of the semi-domesticated mountain reindeer, was one of the most important sources of sustenance all the way to the 19th century. Formerly forest reindeer were hunted seasonally in autumn, midwinter, and late winter. The autumn hunt (urdo, specifically urdokeäinu) was done with dogs and bait-reindeer during the rutting season. During midwinter the deer were hunted in the fells on skis, and the late winter hunt (myeiđe or muoiđa) was a persistence hunt also performed on skis. Forest reindeer were also hunted by driving them into special enclosures (ääges). Earlier on reindeer were also hunted via pit-traps (kodderogge, or viepperhävdi) that were dug on the reindeer’s natural paths.
 
After the hunt had concluded the prize was divided between the hunters. The ones who had slain any reindeer were privileged to the head, spine and straps of their quarry, while the rest of the meat and skins were divided equally. It was customary to split the meat between everyone living in the community, regardless of their ability to participate in the hunt.
 
In the 1870’s large scale reindeer herding replaced the seasonal hunts: the older forest reindeer bucks were shot to the last, while the younger ones ended up in the herds of mountain reindeer. In the old language a forest reindeer buck was known as reudu or reävdu [reäutu], a doe keävâž [keävâdš], a spring reindeer without its antlers was saLK kaarek, saIK käärek or keerek.

Peura

kodde [kotte], saIK kodde [kotte]

Peura eli metsäpeura, kodde, poron uljas verisukulainen, oli yksi Kemin Lapin saamelaisten tärkeimmistä toimeentulon lähteistä vielä 1800-luvulla. Entisaikoina peuraa pyydettiin kausittain syksyllä, sydäntalvella ja kevättalvella. Syyspyynti eli uurtokeino (urdo eli urdokeäinu) tapahtui koirien ja houkutusporojen avulla rykimäaikana, sydäntalvisin tapahtuva tunturipyynti suksilla tunturissa, sekä kevättalven moitapyynti (myeiđe eli muoiđa) peuratokkia hangenselässä ajattaen. Peuroja pyydettiin myös hankaiden (ääges) eli johdeaitojen ja aidanveräjiin viritettyjen nuora-ansojen avulla, vanhempaan aikaan myös peuranpyyntikuopilla eli peurahaudoilla (kodderogge eli viepperhävdi), jotka oli kaivettu peurojen luontaisille kulkureiteille. 
 
Pyynnin päätyttyä miehet kokoontuivat saaliinjakoon, jossa pyyntimies sai kaatamansa peuran pään ja selkärannan lihoineen, muut lihat ja nahat jaettiin tasan pyyntimiesten kesken. Oli lisäksi vanhastaan tapana, että saalis jaettiin kaikkien lapinkylän jäsenten kesken, eivätkä osattomiksi jääneet nekään talot, joista ei ollut lähettää miehiä pyyntiin.
 
Sittemmin 1870-luvulla suurporonhoito korvasi metsäsaamelaisten entisen peuranpyynnin: vanhemmat hirvaat ammuttiin ja nuoret peuravasat merkittiin osaksi porotokkia.
 
Entisessä kielessä peurahirvas oli reudu eli reävdu [reäutu], peuravaadin keävâž [keävâdš], kevättalven sarveton peura taas saLK kaarek, saIK käärek tai keerek.

11. Käränâs

Raven
saLK käränâs, saIK käränâs or käärnus

Raven, the black scavenger of the wilds, is known as an ambiguos bird in Lapland. It provides wise counsel, but is also known to be a greedy robber. The raven would croak its knowledge to a traveler walking the woods – it would tell where to find game, where the fishing was good, or when the weather was about to turn. A wise listener could make out many secrets from its diverse language. The raven was also known to be a thief in a hunter’s camp or a trapline, but it was not wise to shoot it - the raven knew how to strike back and curse the hunter’s tools.

There were still ways to catch a raven, and one could gain great fortune by doing so, as the raven has a lucky feather hidden beneath its wing. If a hunter managed to find this feather, he would gain the raven's ability to find prey. This trick has provided great luck to many a hunter.

Korppi
saLK käränâs, saIK käränâs tai käärnus

Korppi eli kaarne, käränâs, metsien musta raatolintu, tunnetaan Lapissa ristiriitaisena lintuna, yhtäältä viisaana neuvojana, mutta toisaalta ahneena ryövärinä. Kulkijalle korppi ronkkui selkosessa tietojaan – missä oli riistaa tai kalavesiä, milloin taas sää oli vaihtumassa huonoksi. Tietävä saattoi tulkita korpin monista äänistä tarkatkin salat. Ansareiteiltä ja asennoilta korppi tunnettiin myös rosvona, mutta sitä ei kannattanut ampua, koska se osasi kostaa ja korttaa pyyntivälineet.

Korppia saatettiin silti pyytää muilla keinoin, ja kaarneen pyydystäjä saattoikin saada suuren onnen – korpilla on näet siipensä alla erikoinen onnenhöyhen. Jos pyyntimies onnistui nappaamaan tuon valkoisen onnenhöyhenen, sai pyytäjä korpin vainun omakseen. Sillä tempulla on moni pyytäjä tullut erän paljoudesta autuaaksi.